Jorma Finnilä: Erämaasta löytyi armon lähde!

Olen australiansuomalainen Papua Uuden Guinean lähetyssaarnaaja ja Suomessa kiertävä evankelista. Kyllä Suomessa minut aika hyvin tunnetaan moniltakin puolilta. Kymmenet vuodet olen ollut Papua Uudella Guinealla ja nyt sitten parina viimeisenä vuotena taas täällä Suomen puolella. Jumalan kutsu Hänen valtakuntansa työhön Australiassa oli hyvin selkeä. Jumala ilmestyi yhtäkkiä rakennustyömaalla ja sanoi minulle: myy kaikki, mitä sinulla on, niin minä lähetän sinut Papua Uuteen Guineaan lähetyssaarnaajaksi. Jumala oli vielä niin armossaan rikas, että sanoi tällaiset sanat: saat maksaa palkan myymistäsi tavaroista itsellesi. Tämä oli yksi elämäni selkeimpiä asioita - kirkas, täysin muista asioista poikkeava.

-    Olen tullut uskoon nuoruudessa. Ensimmäisen voimakkaan kontaktin sain uskonasioihin jo siihen aikaan, kun kotipitäjässäni pidettiin lestadiolaisten seuroja. Sydämen ratkaisu tuli tehtyä Reisjärven rippikoululeirillä. Uskon uudistuminen tapahtui voimakkaasti 1960-luvulla Australiassa. Tämä on ollut lyhkäisyydessä uskoontulo ja Kristuksen löytäminen omaksi Vapahtajaksi, mikä on ollut elämäni kaikkein tärkein asia. Pidän sen suurimpana ihmeenä ihmisen elämässä sen tähden, että se voittaa kaikki muut ihmeet ja tunnusteot maailmassa, kun joku kääntyy kuolemasta elämään ja löytää pimeydestä tien valkeuteen.

TÖIHIN KAIVOKSEEN

-    Lähdin 16-vuotiaana Suomesta. Matkasin ensiksi Ruotsiin, niin kuin monen muunkin ihmisen askeleet veivät sinne. Ehkä syynä Australiaan muuttoon oli se, että setäni ja isäni ovat asuneet Australiassa 1950-luvulla. Tuo maa kiehtoi ja kun serkkupoika tuli käymään Australiasta, niin se kiehtoi enemmän ja enemmän. Siirryin Australiaan 1960-luvun puolella. Siellä olin alkuun kaivoksella töissä ja sen ohessa aloin opiskelemaan teologiaa tullakseni pastoriksi luterilaisessa kirkossa. Samaan aikaan tavattoman voimakkaasti minua kiehtoi ja kiinnosti Pyhän Hengen kaste ja Pyhällä Hengellä täyttyminen. Siihen aikaan minulle oli tärkeää oppia tuntemaan Apostolien tekoja. Mitä enemmän niitä luin, jano kasvoi sen myötä. Ehkä myöhemmin sen tuloksena siirryin Mount Isasta Canberraan ja siellä liityin helluntaiseurakuntaan, jonka lähettinä lähdin 1970-luvun alkupuolella Papua Uuteen Guineaan.

JANOINEN JA AVONAINEN ASTIA
-    Oikeastaan siinä kävi sillä tavalla, että Pyhä Henki löysi minut, janoisen ja avonaisen astian. Olin kuullut Intian lähetyssaarnaajasta nimeltä Sakari Aho. Eräänä päivänä luin lehdestä, että hän pitää helluntaiseurakunnassa raamattutunteja Pyhän Hengen olemuksesta ja kasteesta. Minulla se sattui siihen aikaan olemaan päällimmäisiä asioita ja sanoin esimiehelleni, joka oli pastori Voitto Pokela, että haluaisin käydä katsomassa, mistä siinä on oikein kysymys. Voitto, erittäin viisas ja uskovainen pastori, sanoi minulle: Kuule Jorma, jollen tuntisi sinua vuosien takaa niin hyvin, niin sanoisin sinulle: älä mene. Koska tiedän sinun luotetun mielesi, niin mene katsomaan, mutta sanoisin näin: monet ovat lähteneet, eivätkä ole sieltä matkalta koskaan tulleet takaisin.

OLIN MYYTY MIES
-    Kai minä jotenkin erotuin siitä porukasta mustine vaatteineni, koska heti joku kävi sanomassa, että se on luterilaisen kirkon työntekijä, tuo mies tuolla. Minulla oli muistikirja ja panin ylös erilaisia tapahtumia, mitä Sakari Aho kertoi. Häntä alkoi jotenkin hermostuttaa minun käytökseni. Tilaisuus oli aivan täynnä ihmisiä ja hän sanoi yhtäkkiä puhujapaikalta: Kuules nuori mies, nämä ovat niin ja aamen. Nämä ovat tosiasioita ja ovat kaikki Raamatussa, mitä minä puhun. Olin hivenen hämmentynyt. Hän jatkoi: kirjoita mitä tykkäät, mutta tänne Raamattuun ne on kirjoitettu ja täältäkin ne voi kopioida.
-    En voinut sanoa siihen mitään. Ihmiset katsoivat minua ja minä ihmisiä. Iltakokous oli päättymässä, kun joku yhtäkkiä nousi ylös ja alkoi puhua kielillä ja saman tien selitti. Ajattelin: tätä olen lukenut Apostolien teoista, Uuden Testamentin puolelta ja Jeesuksen sanoina, mutta nyt kuulen ensimmäisen kerran omin korvin. Olin sille asialle myyty mies. Tämä oli Pyhän Hengen täyteyden etsimisessä sellainen kokemus, että minä janosin sitä. Kiitos Jumalalle, pääsin sisälle Pyhän Hengen kokemiseen, kielilläpuhumiseen! Sen myötä Jumala on erilaisella armoituksella saanut armoittaa muutenkin.

PAPUA UUSI GUINEA
-    Kun menin Papua Uudelle Guinealle niin työ sillä vuoristoalueella, johon lopulta asetuin, oli ja on vieläkin ihan pioneerityötä. Siellä ei ollut ensimmäistäkään seurakuntaa. Itsekin, kun menin Mendiin, asustelin heinämajassa. Muistan erään tilanteen, joka jäi tuolta ajalta syvästi mieleen. Uudella Guinealla, varsinkin tuolla ylängön alueella, sataa aika paljon. Siellä oli valtavan voimakas sadeaika, ettei voitu mitään tehdä kahteen viikkoon - sadetta putosi alas kuin harmaata seinää. Autoni oli parkkeerattu heinämajan eteen. Yhdessä evankelista Olen kanssa oleilimme siinä savuisessa heinämajassa. Kun he laittelivat ruokaa, niin minä istahdin heinämajan oviaukkoon ja katselin, kun auto oli vajonnut maahan akseleitaan myöten. Kun katselin sitä, niin sielunvihollinenkin tuli siihen ja sanoi: Jorma, mitä sinä täällä teet? Eihän täällä kukaan valkoinen ole. Miksi sinä vaivaat itseäsi näin haasteellisella asialla? Onhan siellä rannikolla suuria kaupunkeja ja hiekkarantoja.
-    Se maalasi minulle niin kaunista kuvaa, kuinka synkkää on täällä ja kuinka kaunista on jossain muualla. Eikä nämä täällä tule uskoon, eikä sinulla ole mahdollisuuksia täällä. Minä kuuntelin tätä saarnaa aika antautuneena, mutta en ollenkaan sillä mielellä, että minä toteuttaisin sen. Yhtäkkiä minä sanoin ääneen suomeksi: Perkele, pidit hyvän saarnan ja sen on niin hyvä, että sen tuloksena minä olen päättänyt jäädä tänne kaikesta huolimatta ja tämä saarna vahvisti sen, että minä olen aivan oikeassa paikassa. En lähde missään mielessä pois täältä. Sen työn tuloksena siellä on Herran armon avulla saatu aikaan kymmeniä seurakuntia, raamattukoulu ja kaikki muu tällainen toiminta. Raamattukoulu toimii edelleenkin täydellä vauhdilla.

ALASTON ILMAN KRISTUSTA
-    Pidän elämän tärkeimpinä asioina sen – en sitä, että näin rampojen ja raajarikkojen nousevan ylös ja lähtevän kävelemään – kun näin ihmisten tulevan uskoon ja vapautuvan pahoista hengistä, se oli valtaisa muutos. Joissakin kylissä - jotka olivat kahden päivän kävelymatkan takana - niin nuo puolialastomat ihmiset, kun kääntyivät ja saivat ottaa Jeesuksen vastaan, alkoivat kysellä, että missäs niitä vaatteita olisi. Minä joskus kiusoittelin heitä ja sanoin, että eihän teillä ole satoihin vuosiin ennenkään mitään ollut. He sanoivat: kun tuntuu niin alastomalta. Ajattelin itsekseni, että niin on ihmiselämäkin: se tuntuu alastomalta ilman Kristusta, vaikka olisi kuinka hyvät kuteet niskassa.
-    Sanoisin, että se oli parhainta, kun näin ihmisten tulevan uskoon, menevän kasteelle ja seurakunnat syntyivät. Ne olivat niitä elämän helmiä suorastaan ja sellaisia tekijöitä, jotka antoivat sisäisen tyydytyksen. Nämä olivat ikään kuin ketjureaktio. Uskoon tulosta seurakuntien syntyyn ja siinä välillä ihmiset olivat täyttyneet Pyhällä Hengellä, ihan suorastaan tällainen apostolinen aika. Oli tilanteita, jossa yhdellä kertaa saattoi olla kasteella 70 ihmistä ja yhdellä kertaa täyttyä ihmisiä Pyhällä Hengellä monia kymmeniä. Uskoon tuli ihmisiä joskus illan tilaisuuksissa jopa useita kymmeniä. Ne olivat niitä elämän parhaita aikoja.

PAIKAT PURSUIVAT IHMISIÄ
-    1990-luvun alussa tulin Suomeen ja kiertelin tätä maata hyvin intensiivisesti – ehkä liiankin paljon. Kaikki paikat pursuivat ihmisiä. Ihmisillä oli suurta mielenkiintoa kokouksiin ja sanoisinko, että Pyhän Hengen liikehdintä ja toiminta, sekä ihmisten jano olivat erilaista, kuin tänä päivänä. Kun Jumala alkoi vaikuttaa minussa Suomeen tuloa, se oli selvä kutsu, mutta minä ajoitin väärin - 10 vuotta liian aikaisin. Kun tulin käymään Suomessa ja näin tätä Suomen tilannetta, niin itsekseni ajattelin sitä herätystä, mikä Uudella Guinealla oli. Ajattelin, että voin jotain siitä tuoda ehkä tullessani tänne, mutta laskin laskutikullani väärin. Sitten, kun olisi kilahtanut vuosiluku 2000, niin se olisi ollut enemmän paikallaan. Jumala varmasti puhuu niin minulle kuin monelle muullekin kirkkaita asioita, mutta me saatamme tulkita niitä omalla tavallamme hivenen väärin.

-    Tänään tuntuu, että olemme ikään kuin siirtyneet hyvin materiaaliseen elämän näkemykseen ja kaikki lasketaan rahassa ja ajassa. Siihen aikaan ihmisillä oli vielä nämä hengelliset asiat aika tärkeitä tärkeysjärjestyksessä. Olin tottunut Uudella Guinealla siihen, että paikoissa joissa olin puhumassa, on ihmisiä. Sama toistui Suomessa ja huomasin, että samanlaiset asiat toteutuvat myös Suomessa aivan samalla tavalla: ihminen voi parantua, täyttyä Pyhällä Hengellä ja tulla uskoon – niitä oli hyvin paljon. Kesän – 09 aikana tapasin Porissa ihmisiä, jotka sanoivat: olen tullut sinun kokouksessa uskoon. Siitä oli kulunut kymmeniä vuosia ja ajattelin, että tämä on hieno asia, usko on säilynyt.

SUURIN KATASTROFI
-    Avioero on ollut elämäni katastrofeista se kaikkein suurin. En tiedä, onko siinä vauhtisokeutta, ehkä liian paljon menemistä yhden avioparin kohdalla. Molemmat olivat omalla sektorillaan liian paljon. Joskus on tällainen elämäntilanne, että kuin huomaamatta tie alkaa erkaantua jonnekin. Kun tulin maanantaina aamupäivällä kotiin jostakin kokoussarjasta, niin vaimoni lähti töihin koulun opettajaksi. Tiistaina, tai viimeistään keskiviikkona, olin jo useimmiten taas mennyt. Tällainen elämänmeno, olkoonpa sitten kuinka hyvä työ tahansa, rasittaa avioliittoa ja minun elämässäni se rasitti pahasti. Silloin jää aviopuolisoitten keskinäinen yhteys, kanssakäyminen ja toisestaan huolehtiminen sivuun - yhteys katoaa. Tällainen tilanne oli minun elämässäni.

RAATO

-    Kenelle tahansa - varsinkin sananjulistajalle - se on katastrofi. Sitä voidaan sanoa hyvällä syyllä myös lankeemukseksi. Siihen joutuminen ja siitä ylöspääseminen ei ole aivan yksiselitteinen asia, koska kadotat paljon ystäviä. Ne, jotka olivat ystäviä, ovat yhtäkkiä kokeneet, että tuo on raato eikä me haluta olla tämän ihmisen läheisyydessä. Kaikki ne hyvät veljet ja sisaret, jotka olivat elämän kukoistuksen päivinä taputelleet selkään - niitä ei ollut enää missään. Juuri silloin, kun heitä olisi tarvittu, heitä ei vain löytynyt - eikä löydy vielä tänä päivänäkään - niin ikävää se on.

SE OTTAA LOPPUELÄMÄN
-    On joskus vaikea ymmärtää sanajulistajia, jotka ovat kadottaneet armon evankeliumin. Joidenkin ihmisten kohdalle anteeksiantamus tulee kuin ehdonalaiseksi. Varsinkin, kun on kysymys sananjulistajista ja hengellisentyön tekijöistä. Jos niiden elämään jotain sattuu, niin kaikki ehdollistetaan sen jälkeen.
-    Kynnys tulee huomattavasti korkeammaksi. Kynnystä ihmisten lähestymiseen tekee myös ihminen itse. Huomasin, että oli vaikea mennä seurakuntaan tai lähestyä jotakin ihmistä ja ihmisten oli yhtä vaikea lähestyä minua. Murhankin, samoin monet rikokset, saa paremmin anteeksi seurakunnissa kuin sen, että on kokenut avioeron. Joidenkin kohdalla annetaan myös avioero anteeksi, mutta jonkun – varmasti minunkin kohdalla - se ottaa loppuelämän. Tämän kanssa on vain täytynyt elää ja kiitos Jumalalle, että on saanut elää sen armosta ja uskosta Jeesukseen Kristukseen – tämänkin elämän taipaleen.

AINOA TURVA JA EHEYTTÄJÄ
-    Erämaavaihe opetti, että aivan niin kuin Daavidin elämässä oli eräs vaihe - hän lasketutti Israelin kansan ja joutui suureen hätään ja vaivaan - silloin Daavid sanoi, että hän haluaa heittäytyä Jumalan käsiin, muttei ihmisten. Tämä opetti sen, että ainoa turva on Jumala. Anoa ymmärtäjä on Jumala. Ainoa rakkaus on Jumala Jeesuksessa Kristuksessa. Ainoa, joka voi sydämen eheyttää ja saada astian toiminnalliseksi, on Jumala. Jumalalla meni aikaa minunkin kohdalla, että Hän pystyi vahvistamaan minua niin paljon, että oppi nousemaan ylös Joosuan tavoin – jolle sanottiin: mitä sinä siinä makaat. Ei niin, että olisin luopion tiellä ollut. Siinä huomasi, kun nousee ylös Herran armon avulla, niin siellä on kuitenkin avattua tietä ja mahdollisuuksia olemassa, mutta se oli todella työläs ja vaikea vaihe. Siinä syyttää oma sydän, perkele, samoin ystävät.

ARMON LÄHDE
-    Erämaassa on se mielenkiintoinen puoli, että erämaavaiheen aikana yleensä se ihminen, joka sinne joutuu, pyrkii löytämään lähteen, jonkun paikan juoda. Sitä tein minäkin ja löysin sen, kiitos Jumalalle! Huomasin, että Jumalan armon lähde kumpusi minunkin elämääni täysin. En sano sitä, ettenkö tehnyt työtä ja ollut mukana monessa, mutta ajattelen, että monia hyviä vuosia valui hukkaan vain sen tähden, että oli ihmispelko. Se nujertui jossain vaiheessa 2000-luvulla. Yhtäkkiä se ikään kuin raukesi ja huomasi, että minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa. Mitä varten minä noita ihmisiä pelkään, he ovat samanlaisia ihmisiä kuin minä, yhtä vajavaisia.

ERÄMAASSA ON MONIA KULKIJOITA
-    Erämaavaihe opetti myös sen, että siellä ihmiselämän erämaassa on monia muitakin kulkijoita, joilla on samanlaisia ja erilaisia kohtaloita. Silloin oppi sen, että samarialainenkin kulki erään Jerikon tien ja auttoi tien oheen jääneitä. Näyttää siltä, että pappi ja leeviläinen voivat mennä ohitse, mutta se samarialainen kanssamatkaaja voi kumartua, koska hänellä ei ole enää mitään menetettävää – hänkin on menettänyt kaiken. Tai ainakin hän menettää Golgatan kummulla kaiken, tätähän Jeesus tarkoittaa. Huomasin, että erämaassa oppi löytämään ystäviä ja mielenkiintoista oli se, että kun itse pääsi ikään kuin erämaastaan pois, niin pystyi toisia erämaassa olevia auttamaan. Erämaa ei ole mikään hyvä paikka, mutta sieltäkin päästään pois ja löydetään vielä vettä ja laidunta elämään!

TAKAISIN PAPUAN SADEMETSIIN
-    Se on ihan selkeä: minä olen lähetyssaarnaaja, se on Jumalan antama kutsumus! Tunnen sen ja marraskuun 14. päivä 2009 vaimoni kanssa lennämme Suomesta Papua Uuteen Guineaan. Olin siellä viime vuonna, mutta nyt menemme huomattavasti pitemmäksi aikaa, vähän sellaisella mielellä kuin Joosua ja Kaaleb, maata vakoilemaan uudelleen. Huomasin, ollessani siellä viime vuonna, että Jorma, sinä lähdit kymmenen vuotta liian aikaisin tästä maasta pois ja ne kymmenen vuotta ovat tekemättä. Jumala ei kutsumistaan ja armolahjojaan kadu, siksi ajattelin, että nyt olisi hyvä aika mennä, kun tuntuu tuolla sisällä sellaista kutsua.

LÄHETYSSAARNAJA MINÄ OLEN!
-    Ehkä tähän kutsuun on vaikuttanut myös muisto Uuden Guinean eräästä tapahtumasta, kun kohtasin siellä kaksi ruotsalaista vanhempaa miestä. Huomasin, että heidän elämänsä oli rikas elämä sen toistakymmentä vuotta, minkä ajan tunsin heidät. Se jäi päällimmäiseksi, ettei ikä ratkaise vaan se, että Jumala on minun kanssani. Huomasin, että he antoivat sen, mitä Jumala oli heille nuoruudessa uskonut, mutta vuosikymmenet olivat menneet heidän kohdalla jotain muuta tehden. He kokivat yhtäkkiä, että ovat jotain velkaa sille kutsumukselle, jonka halusivat täyttyvän heissä ja tulivat vaimoineen Uuteen Guineaan.
-    Ajattelin, että minullahan on kaikki mahdollisuudet, osaan kielenkin yhtä hyvin kuin suomenkielen. Haluan lähteä vielä kerran Uudelle Guinealle ja katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan - lähetyssaarnaaja minä olen! Kyllä minä sen kesän -09 aikana huomasin, kun kaksi Papua Uuden Guinean pastoria oli täällä. Tunsin, että näiden kanssa olen kuin kala vedessä ilman verkkoa!

KULOTTUNUTTA PELTOA
-    Tilanne Suomessa on haasteellinen ja monisärmäinen, mutta täytyy sanoa, että kyllä tämä on tavattoman kuiva. Uskoisin näin: Suomen hengellistä tilannetta ei muuta ulkomaiset saarnaajat. Jumala haluaa nostaa tästä maasta omia kansalaisia julistajan paikalle. Minulla on sellainen tunto, että Suomeen tulee herätys ja se tulee tavalla, johon me emme ole varautuneet ja suunnalta, joka on meille ehkä outoa ja suorastaan kyseenalaista, että voiko se näin olla. Olen ollut sellainen kiertelijä kautta elämäni, että olen aina mennyt sinne missä ovi on ollut auki. En katso, onko isompi vai pienempi paikka, jos näen sen tilaisuuden, että näistä ihmisistä voi joku syttyä evankelioimaan ja heistä tulee Jumalan tulenkantajia tähän kuivuuteen. Eihän nyt tarvita oikeastaan muuta kuin uusia tulitikkuja, kulottunutta peltoa on paljon ja eihän siihen tarvita kuin tulitikku, niin se syttyy. Jumala meissä varmasti raapaisee sitä tulitikkua.

RUKOILEVAT SEURAKUNNAT
-    Näkemykseni mukaan seurakunnat tarvitsisivat rukousta. Heiltä on kadonnut rukousyhteys Jumalaan, kyky tietää, mitä Jumala haluaa ja odottaa. Jos seurataan näitä erilasia virtauksia ja seurakuntia, missä on voimakasta menestymistä evankeliumin suhteen maailmalla, niin ne ovat kaikki rukoilevia seurakuntia. Meillä se on juuri päinvastaisessa järjestyksessä. Rukouskokous on viimeinen kokous, mihin tullaan ja sen pitäisi olla juuri se kokous, missä sinun ja minun pitää olla. Jos joku seurakunta vaivautuisi kahden kuukauden ajan etsimään intensiivisesti kolme kertaa viikossa, pari tuntia kerralla, seurakunnan elämässä Herraa, niin varmasti siinä seurakunnassa kahden kuukauden jälkeen nähtäisiin muutos!
-    Ei se sen pitempää aikaa vie, koska nämä rukoilijat ovat itse muuttuneet ja se muutos vetää muita ihmisiä mukaan. Kun he ovat muuttuneet Jumalan läsnäolossa, niin heissä on alkanut vaikuttamaan uudelleen uskonhenki siihen, että Jumala on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Ei Jumala ole muuttunut, se muutos on tapahtunut vain meissä. Me emme tahdo hyväksyä sitä itsessämme, että minusta on tullut penseä, kylmä, välinpitämätön, ahne tälle ajalle – ja kuitenkin ne ovat meissä. Oman ajan antaminen Jumalan käyttöön - kuin kymmenykset - on kadonnut meistä. Sen tähden seurakuntien tila on se, mikä se on.

KALASTAJAN KOUKKU JA VOITELUN VOIMAA
-    Ehkä meiltä julistuksen pohjalta puuttuu dynaamisuus. Jokin sellainen, joka olisi ikään kuin kalastajan koukku ja joka voisi kuulijan sydämeen tarttua – tuo Pyhän Hengen ylimaallinen voitelu. Jos tuo voitelu puuttuu julistajalta, hänellä ei ole mitään työkalua, millä saavuttaa ihmisiä. Vaikka hänellä olisi kuinka hyvät saarnat, jollei ole mukana voitelun voimaa - Elian manttelia, yläsalin tulta, Menora - lampun loistetta, ylhäällä vuorella olevan kaupungin kajastusta - se ei kiinnosta ihmisiä. Ei heitä kiinnosta tänä päivänä filosofiset luennot ja selitykset jostain, mitä on ollut.
-    Me tarvitaan tänä päivänä Herraa Jeesusta, joka vaikuttaa ihmisen elämään tässä ja nyt. Tämän päivän Jeesus on juuri meitä varten. Hän on seurakunnan pää, ei Häntä kiinnosta niinkään nähdä vain se, että Hänen ruumiinsa voi huonosti. Hän haluaa, että seurakuntaruumis voisi hyvin. Hän on antanut sille Pyhässä Hengessä mahdollisuuksia, kykyjä, armoituksia, suorastaan lahjoja. On merkillistä, että me ihmisinä emme etsi niitä yliluonnollisia lahjoja, joita Jumala halusi seurakunnassaan olevan ja joita siinä oli, vaan korvaamme ne inhimillisellä ihmisviisaudella ja ymmärryksellä. Joskus sanomme toinen toisillemme, että olkaamme nyt järkeviä - tätä järkevyyttä nyt sitten nähdään ympärillä.

IHMEISTÄ IHMEELLISIN
-    Venäjällä, jossa käyn kerran kuukaudessa puhumassa, eräs yli 70-vuotias mies tuli kokoukseen - sanojensa mukaan vain, koska halusi olla mieliksi. Hän nyt sen yhden kerran neljäänkymmeneen vuoteen, kun on paikkakunnalla, tulee kokoukseen. Olin kokouksessa puhumassa ja merkillistä oli se, että puhetilaisuudessa yhtäkkiä kävelin sen miehen luokse - en tuntenut häntä, mutta tunsin sisäistä, voimakasta kehotusta mennä hänen luokseen - ja sanoin hänelle tulkin välityksellä: Jumala haluaa, että sinä annat elämäsi Jeesukselle tänä iltana tässä kokouksessa. Kuukausi sitten oli kastetilaisuus, hän oli kastettujen joukossa ja todisti siellä, että tulin ihmisille mieliksi ja Jumalan koukut tarttuivat minuun. Parantuminen on hieno asia, mutta uskoon tulemisen pidän ihmeistä ihmeellisimpänä. Olen nähnyt Venäjän matkalla useiden tulevan uskoon ja parantuvan, samoin kuin täällä Suomessakin, kiitos Jumalalle!

JUMALAN KÄYNTIKORTTI
-    Sanoisin profeetallisena sanana: Suomen seurakuntien kannattaa odottaa herätystä ja tehdä valmisteluja. Minua ovat kiinnostaneet muutamat paikkakunnat täällä Suomessa, joista voidaan sanoa, että tuli ei ole sammunut.
-    Sanoisin näin, että ne seurakunnat, olkoon minkä lipukkeen ja nimikkeen alla tahansa, jotka alkavat tietoisesti etsimään herätystä ja Jumalan ilmestymistä, löytävät sen aivan varmasti. Niin kuin sade lankeaa maahan, se tulee, koska se on Jumalan tahto. Ei Jumalan tahto ole se, että seurakunnat kuivuvat ja panemme seurakunnan oven kiinni ja sanomme: sehän oli hienoa niin kauan kun sitä oli, mutta nyt se on loppu. Uskon, että Jumalalla on virvoituksen aika ja se ei ole kovin kaukana. Monia asioita Jumala on uskonut meidän käsiin ja yksi tällainen puoli on se, että me etsimme Jumalaa ja rukoilemme, että Hänen ilmestymisensä tulisi ja Hän jättäisi jälkeensä oman käyntikorttinsa: minä vierailin täällä ja nämä ihmiset muuttuivat. Jumala vierailee varmasti Suomen seurakunnissa!

Teksti: Marja-Leena Kortelainen
Kuvat: Jorma Finnilän kuva-arkisto ja Martti Kortelainen